Unelma. Se on aika laaja käsite. Jotain, mitä sulla ei oo vaikka haluaisit. On pieniä ja valtavia
unelmia. On unelmia, joita tavoitellaan koko elämä ja niitä, jotka unohtuu ennen toteutumistaan. On unelmia, jotka toteutuu ja niitä, jotka ei toteudu. Mutta ennen kaikkea on unelmia, joiden toteutumisen eteen nähdään vaivaa ja niitä, joiden annetaan pölyttyä oman mielen perukoilla.Uskallan väittää, että kaikilla on ees yks pienen pieni unelma. Toiset unelmoi jaksavansa nousta sängystä edes huomenna, jotkut taas nälän loppumisesta ja joku ehkä miljoonien ihmisten auttamisesta. Jokainen unelma ajaa kantajaansa jonkinlaiseen suuntaan.
Mä unelmoin siitä, että jonain päivänä joku tulee mun luo ilo silmissään ja sanoo: "Kiitos, kun olit täällä töissä. Kiitos, kun autoit mua silloin kun mä en itse pystynyt huolehtimaan itsestäni kunnolla. Kiitos avusta, autoit näkemään elämän paremman puolen." Eli mä unelmoin siitä, että pääsen psykiatriseen terveydenhuoltoon töihin, ehkä erityisesti nuorison pariin. Tai kouluterveydenhoitajaksi, nekin on tärkeä taho varsinkin nuorison mielenterveystyössä.
Mä unelmoin siitä, että jokainen pieni ihminen, joka on painunut liian syvälle edes hetkeksi, näkis edes yhden niistä mahdollisuuksista, joita elämä tarjoaa ja sen vuoksi päättäis yrittää vielä porskuttaa menemään tässä elämässä. Mä unelmoin, että voin ees hiukan auttaa sellasia ihmisiä.
Mustahan piti tulla psykologi. Mutta tosielämä iski pari faktaa päin naamaa. Mullahan on lyhyt matikka ja sisäänpääsyprosentti psykologiaa opiskelemaan on tosi pieni, enkä mä ehkä kuitenkaan oo se soveltuvin opiskelija yliopistoon. Musta tää osottaa, että unelmien pitää olla just sulle sopivia. Ei liikaa, mutta ei liian vähänkään. Ja sitä paitsi, jos en ois keksiny haluavani psykologiksi, en ehkä olis keksiny haluavani psykiatriseen terveyshuoltoon laisinkaan. Unelmat ohjaa sua kohti uusia unelmia.
Mä unelmoin niin monesta muustakin asiasta. Mä unelmoin omasta asunnosta ja siitä, että tiskivuori on ällöttävän suuri. Unelmoin, että Suomeenkin saatais viimein se tasa-arvoinen avioliittolaki. Unelmoin, että joskus asun talossa, jossa on kylpyamme. Että ostan joskus kauniin Audin. Että teen vanhemmat ylpeeksi toiminnallani. Unelmoin, että pääsen ensikesänäki PowerParkkiin töihin.
Ja kun luette tätä tekstiä, niin te kai odotatte sitä perinteistä "unelmoin, että löydän elämäni miehen". Mutta ei, en oikeastaan unelmoi siitä just nyt. Just nyt mä unelmoin paremmasta itsetunnosta ja selkeämmästä tunne-elämästä. Oon tässä nyt aikani ihastunut vaan ja ainoastaan, koska mä haluan jonkun ihmisen. Mun yks ystävä sano, että loppuviimeks ihastumisen pitäis olla sitä, että sä haluat just sen ihmisen ja haluat olla just sen kanssa. Tällä hetkellä mä tahdon ihastua itteeni ja olla itseni kanssa. Herätä aamulla ja nähdä peilistä sen maailman parhaan Janikan. Siitä mä unelmoin ja koitan työskennellä sen eteen.
Mä unelmoin elämästä juuri sellasena kun se on, hyvässä ja pahassa. Unelmoin, että jaksan toteuttaa unelmiani mahdollisimman hyvin. Ja mä uskon, että uskon pystyväni siihen. Onhan mulla mun unelmat, jotka ohjaa mua eteenpäin.
Unelmoin, siis olen.
Hei kivaa et innostuit bloggaamisesta taas! Tykkäsin kovasti tästä kirjoituksesta, itteltä löytyy aika paljon samanlaisia ajatuksia. Ja ihan loistava oivallus toi, että ihastumisen pitäis olla sitä, et haluaa just sen ihmisen, eikä vaan jonkun ihmisen. Multakin kysytään usein et miksi oon vieläkin sinkku, mutta musta ei tarvi tyytyä siihen et löytää jonkun ihan kivan. Niin!
VastaaPoistaKatotaan vaan kuinka kauan tää innostus kestää... :D Ja jippii, ajatussiskoksia! Ja niin olikin, oon niiiiiin kiitollinen, että kamun sano mulle ton. Ja no niinpä, miks tyytyä semmosen "ihan ok"-tyyppiseen ihmiseen hetkeksi aikaa, jos voi antaa asialle aikansa ja löytää myöhemmin sen, joka oikeesti kiinnostaa!
PoistaTäälläkin on mietiskelty tuota oman elämäni miehen löytämistä jo pidemmän aikaa. Välillä sinkkuna on helppoa ja välillä taas kaipailis sitä, että joku olis tossa vieressä. Viime keväänä tein päätöksen, etten enää valita sinkkuudestani kavereilleni, koska siitä seuras yleensä paritusta ja se taas ei sopinu mulle ollenkaan. Meen aina ihan puihin, kun tiedän että kaveri on puhunu musta etukäteen jollekin pojalle ja sit en saa sanaa suustani, kun oikeesti tapaan kyseisen pojan :D.
VastaaPoistaNyt mä oon tosi kiitollinen sulle siitä, että jaoit tuon kaveris ajatuksen täällä. Se muistutti muakin taas, että mun ei tartte kiirehtiä suhteeseen vain sen takia, että sitte voisin sanoa seurustelevani. Panostetaan nyt enemmän laatuun kuin määrään ja laatua on usein vaikea löytää ;).
Ps. psykiatrinen terveydenhuolto kuullostaa todella hienolta työltä. Varmasti myös tosi rankkaa hommaa. Musta tuntuu kuitenkin, että sä voisit oikeasti sopia siihen työhön ja nuorten pariin varsinkin. Hienoa, kun oot keksiny "unelma-ammatin". Oon vähän kateellinen :D.
Joo, oon mäkin välillä ihan kypsä yksin nukkumiseen sun muihin sinkkujuttuihin, mutta kyllä sen kestää, ainakin vielä.. :D Aika hyvä päätös, vois itekkin yrittää! Ja en mäkään kestäis tommosta paritustilannetta sitte yhtää :D
PoistaMä koin suurta huojennusta, kun kamu ton sano mulle. Mä olin aina aatellu, enhän mä tietenkää haluais seurustella vain seurustelun ilosta. Mutta sitte kun asia esitettiin tossa valossa, niin tajusin olevani just semmonen "kun vaan sais seurustella!!"-ihminen ja oli jotenki helpottavaa ymmärtää itteään :D
Joo, mua on varoteltu tosi paljo siitä, että se on äärettömän rankkaa joskus. Mutta mä haluan ainakin yrittää. Kiva kuulla, että ees joku aattelee mun soveltuvan sinne :) Ja no höh, kyllä säki vielä keksit omas!