To feel everything so very deeply.

Erityisherkkä. Varmaan joku hullu, nolo ja sairas. Niin mä ajattelin parisen kuukautta sitten. Tein erityisherkkyys-testin lähinnä vitsinä. Mut oho, mähän sain pisteitä tosi nätisti, yli rajojen. Mut hei, eka vaan nauratti. "No tää on nyt joku netin 'jee diagnosoi itse itsesi'-systeemi!!", tuumasin.

No sit se jäiki vähä hiertämään aivojen perukoille, et miksi mä nyt niin paljon sain pisteitä ja mitä se erityisherkkyys edes on? Pitikin sitten kääntää se internet ympäri ja lueskella juttuja. Ensimmäiset reaktiot oli oikeastaan kielteisiä "Ei tää on totta. En mä oo erityisherkkä, mä oon vain Janika." Yhtäkkiä musta tuntu, että joku yrittää ottaa mun persoonallisuutta multa pois ja laittaa yhden sanan alle. Niin kuin mä en olis ollu enää mä, pelkästään erityisherkkä. Mun koko elämä ja minuus oli yhtäkkiä sidottu yhteen sanaan ja se ahdisti mua. Mähän en todellakaan ole mikään erityisherkkä.

Sanoin erityisherkkyydestä parille kaverille ja valitin, että mitä helvettiä tää testi oikein luulee tekevänsä. "Niin siis... yllätyiksä tosta tuloksesta?", vastattiin pri kertaa. No joo?  

Sitten kuitenkin liityin facebookissa ryhmään Erityisherkät - HSP. Yhtäkkiä olikin sivullinen ihmisiä, jotka postaili juttuja, joihin mä oikeasti samaistuin. Yhtäkkiä sitä luki viis postausta putkeen ja joka kerta ajatteli joo niinpä!

Sitten se yhtäkkiä aukes mulle. Ne asiat, joiden takia olin pitäny itteäni vähän hulluna ja vääränlaisena, olikin erityisherkkyyden piirteitä. Toki mun pitää myöntää, että tää juttu on niin uutuudenkarhee vielä, että koitan selittää sillä vähän kaikkea. Ja enhän mä oo edes lukenu Elaine Aronin Eritysherkkä ihminen -kirjaa kokonaan, en siis todellakaan tiedä kaikkea vielä ja tuskin tuunkaan tietämään.

Mutta, mitä se erityisherkkyys siis mulle on? Suomen erityisherkkien nettisivulla on eritysherkkyysprioneerin Elaine Aronin DOES-muistisääntö liittyen erityisherkkyyteen. 

D – Depth of processing (syvällinen tiedon prosessointi) 

Erityisherkkä ihminen käsittelee havaintoja ja tietoa syvällisesti. Hän miettii eri vaihtoehtoja, vertaa tietoa aiempaan tietoon tai kokemuksiin ja yhdistää ulkoiset ja sisäiset havainnot kokonaisuudeksi. Tämä on mun elämän surkuhupaisuus. Yliajattelu on mun heikkous. "No, Janika on semmonen, että sille sanotaan 'Kävele suoraan paikasta A paikkaan B', niin se päättää eka vähä miettiä asiaa ja loppujen lopuksi se konttii ojan kauttaa paikasta B paikkaan A, koska se ajatteli taas liikaa ja teki siitä taas vaikeempaa", terveisin sisko. Yliajattelu on ollu osa mua niin kauan ku muistan, mutta oon vasta lähiaikoina huomannu, miten paljon mä sitä oikeesti teen ja miten se ihan oikeesti vaikeuttaa mun elämää. Mutta koitan tällä hetkellä vähentää sitä ja elää vähä yolommin. Niin mutta jos...

O – Overarousability (kuormittumisalttius)

Erityisherkkä ihminen stressaantuu liiallisesta aistimus- tai tietomäärästä. Monipuolinen,  intensiivinen tai pitkäkestoinen tapahtuma voi viedä hänen voimansa, jotka palautuvat lepäämällä, rajaamalla aistimuksia tai poistumalla tilanteesta. Tämä on se ahdistus, jota en ennen osannu ite selittää. En koskaan tajunnu, että miks mua välillä itketti kotona esim. kivan partiotapahtuman jälkeen ja olin ihan tosi väsyny. Mulla oli ihan oikeesti ollu kivaa, eikä mulla oikeesti ollu mitään varsinaista syytä tuntea oloani niin alakuloiseksi. Tämä tieto on oikeesti rauhoittanu mua suhteellisen paljon, en ihan oikeesti oo seinähullu!

E – Emotional intensity (vahva eläytymiskyky)

Erityisherkän ihmisen tunteet ja tuntemukset voivat olla voimakkaita. Hänellä on kyky liikuttua, vaikuttua ja asettua toisen asemaan helposti. Voi juku, miten usein oon oikeesti luullu olevani jotenkin ihan vääränlainen, kun ihastuksista toipuminen on vieny kauemman aikaa ku kavereilla. Pari vuotta sitten jouluna itkin humalassa sitä, kuinka 'mä en saa tätä loppumaan, mä en osaa lopettaa tätä', kun puhuttiin eräästä ihastuksesta, joka oli tuonu mulle vain pahaa mieltä ja tiesin itekkin, että mulla ei oikeestaan ollu enää mitään syytä välittää kyseisestä ihmisestä. Muutenkin musta on usein tuntunu, että mä tunnen tunteet jotenkin kovemmin ku muut. Ja voi luoja, jos joku tulee ja kertoo mulle ongelmistaan. Mä venyn äärimmilleni ollakseni apuna ja tukena ja sitten mä vielä jään vellomaan sen toisen ihmisen sanoissa ja tunteissa piiiiitkäksi aikaa. Tää kuitenkin herättää mussa tosi ristiriitaisia tunteita.

Rakastan maailmassa eniten olla muiden apuna ja tukena ja harva asia saa mua niin iloseksi kuin "Janika, sulle on niin helppo puhua ja oot tosi hyvä kuuntelemaan". Miten rakastankaan kuulla noi sanat. Mutta kuten mä sanoin, mä saatan jäädä vellomaan sen toisen ihmisen ongelmiin tosi pitkäksi aikaa. Mä saatan ajatella, että joku toinen tarvii mua niin tosi paljon, että siinä auttamisen halussa unohdan sen, kuinka paljon mä tarvitsen itte itteeni. 

S – Sensory sensitivity (tarkka havainnointikyky)

Erityisherkän ihmisen aistihavainnot ovat hienovaraisia. Hän tarkkailee sekä ympäristöään että sisäisiä kokemuksiaan, ja tekee niistä tarkkoja havaintoja. Herkän aistit eivät kuitenkaan ole paremmat kuin muilla, vaan kyseessä on hermoston herkkä reagointi. Usein huomaan, että mun perhe laittaa TV:n äänet ihan liian lujalle mun makuun. Puhelimen hiljaisinki äänenvoimakkuus on liian kova mulle, kun välillä kuuntelen musiikkia. Saan harmaita hiuksia, jos joudun nukkua samassa huoneessa kuorsaavan ihmisen kanssa (ja välillä kuulen kuorsauksen viereisestäki huoneesta..). Huomaan naapurin uudet silmälasit ja samaten vaihdetut verhot kiinnittää mun huomion helposti. Pienenä mä oon ollu mielettömän tarkka siitä, jos mun vaatteet puristi edes vähäsen. 

Ja sitten on toki sellasia ns. yhdistelmiä näiden piirteiden vaikutuksista. Tosi useat erityisherkät mieltää liikuttuvansa tosi herkästi taiteesta tai muista kauniista asioista ja yksityiskohdista. Mä saatan kuunnella saman biisin kymmeniä kertoja putkeen ja lukea mietelauseen toistuvasti, koska se nyt vaan on niin kaunista. Voisin tuijotella maisemia pitkiä aikoja yksin ja rauhottua siinä samalla. 

Vaikka mä tunnistan itteni DOES-lyhenteestä tosi vahvasti, välillä kuitenkin selaan sitä fb-ryhmää ja kyseenalaistan oonko mä sitten kuitenkaan erityisherkkä. Kun niitä juttuja lukee, niin kaikki vaan itkee itkemästä päästyään ja ihan kenen tahansa seurassa ja ihan joka syystä. Ja vaikka mä miten vahvasti tunnenkin, niin en mä oikeesti itke muiden aikana ihan kauheesti ja esim. Veteraanien iltahuuto -esitys ei saanut mua kyyneliin. Mun mielestä tää kertoo siitä, että jokainen erityisherkkä kokee piirteensä omalla tavallaan ja ei oo olemassa vääränlaista erityisherkkää, ei tarvi täyttää ihan jokaikistä piirrettä viimestä pilkkua myöden.

Mutta kuten sanottua, tää on edelleen tosi uus juttu mulle ja koitan vasta hahmottaa koko asiaa. Se on kuitenkin selvä, että jonain hetkinä se on vain valtava taakka mun harteilla ja olis helpompi olla olematta erityisherkkä. Mutta aika usein mä koen sen myös hyväksi puoleksi, koska en mä olis mä ilman tätä laisinkaan. Onhan se nyt toisaalta hassua laittaa monia omia piirteitä yhden sanan alle, mutta sen jälkeen, kun oon asiasta edes hiukan oppinu, niin oon antanu itelleni tosi paljon anteeksi.

Oon ennen syyttäny itteäni melkeinpä kaikesta yllämainitusta. Oon aatellu, että oon huono ja väärä, koen ja tunnen väärin. Että mussa on vikaa ja muut on normaaleja, parempia kuin mä. Se on aika kourmittava ajatus ihan vaikka en oiskaan erityisherkkä, uskoakseni. 

Ja nyt sielä ruudun takana joku ajattelee, että "voi hyvää päivää, kun pitää taas keksiä joku uus sana, jotta saa olla spesiaali lumihiutale tässä maailmassa...", niin jatka lukemista. Sä varmaan ajattelet, että mä meen ruokakauppaan ja alan motkottamaan huutavan lapsen äidille, esimerkiksi seuraavasti: "Voisitko sä käskeä ton lapsen olla hiljaa, kun MINÄ OLEN ERITYISHERKÄ JA MINUN HERMOSTONI EI PIDÄ TÄSTÄ!!" Ei, mä ajattelen ihan hiljaa päässäni, että "Noniii, eipä tässä mitään. Ostan leipää ja poistun tästä tilanteesta."  Mulle henkilökohtaisesti erityisherkkyys ei ole motiivi vaatia muilta erityiskohtelua, vaan se on mulle itelleni selitys, tapa antaa anteeksi ja rauhoittua, tasapainoillani itteni ja omien tunteiden kanssa. Hyväksyä itseni just sellasena, kun oon ja kehittyä ihmisenä.

Jos se nyt on niin henk. koht. asia mulle, niin miks mä kirjotan siitä blogiin? Erityisherkkiä on arviolta 15-20% maailman väestöstä ja jos mä voin auttaa edes yhtä ihmistä hyväksymään itsensä ja eritysherkkyytensä kertomalla omasta kokemuksestani, niin mä koitan tehdä sen. Tai jos tämä nyt auttaa jotain hyväksymään läheisensä erityisherkkyyden, tai edes lisäämään tietoutta, niin se on tarpeeksi. 

Mun mielestä erityisherkkyydestä ei ihan oikeesti tarvitte huudella kaikille, jos ei halua. En mäkään siitä usein puhu, mutta onhan se ihan kiva, kun läheiset ymmärtää ja hyväksyy. Mutta ennen kaikkea - kunhan mä ite hyväksyn.

I still get very high and very low in life. Daily. But I’ve finally accepted the fact that sensitive is just how I was made, that I don’t have to hide it and I don’t have to fix it. I’m not broken. 

- Glennon Melton

Jos susta tuntuu, että tämä nyt yhtään kosketti sua henkilökohtaisesti, niin tästä pääset tekemään eritysherkkyys-testin.  

 

 

forget about the stupid little things

Voi hyvää päivää, syksyä ja mitä kaikkea nyt onkaan. Olihan tää ny vähän arvattavaa, että eka kirjottelen asenteella jee mahtavaa pari kertaa ja sitten ei taas tuu mitään tekstiä ollenkaan...

Mutta sillon jo kun muokkailin tätä ulkoasua ja mietiskelin koko blogia, tiesin etten haluis tästä sellasta "tänä viikonloppuna kävin Tukholmassa ja sitten tulin kotiin" (kävin kyllä ja oli superkivaa) tai muuta yleiseistä selitystä mun elämän tapahtumista. Ei sillä, onhan arkielämä ja sen tapahtumat tärkeitä, mutta en mä koe suurta kaipuuta niiden bloggaamiseen. Mä jauhan ne asiat jo Twitterissä ja muutenkin kamujen kanssa.

Lisäksi mä haluan kirjottaa tänne asioita, joista oon samaa mieltä vielä ens viikollaki ja jotka ei liian henkilökohtaisia. Olisin ihan hyvin voinu tulla paasaamaan tänne yo-kokeen jälkeen siitä, kuinka musta ei tuu koskaan mitään, varsinkaan ylioppilasta. Tai yhtä hyvin olisin voinu eilen tulla tänne avautumaan eräästä tunnekuohusta, jonka keskelle oon nyt joutunu. (Myös nää asiat vähän selittää miksen oo kirjottanu.)

Mutta en halua joutua poistelemaan tekstejä toisensa jälkeen ja olemaan häpeissäni niistä. Vaikka itseni tuntien voin sanoa, että ehkä tunnekuohuun ainakin vois vähän helpottaa, jos kirjottais kaiken vaan ulos. Mutta ehkä se ei olis kellekkään kovin kivasti tehty, joten annan mun tunteiden tasaantua ja hetken päästä kattelen asioita toiselta näkökannalta tajutakseni, että opin tästäkin taas jotain.

Jos joku tätä siis siellä ruudun toisella puolella lueskelee, niin tahdoin vain kertoa, että en todennäköisesti koskaan tule kirjottelemaan tänne mitenkään säännöllisesti. Mä kirjotan sillon ku huvittaa ja sellasista asioista, jotka kiinnostaa ja liikuttaa mua just sopivasti. Kirjotan oppiakseni itestäni ja mielipiteistäni lisää, en opettaakseni muille mun elämästä. Mutta jos joku keksii jonkun aiheen, mistä tahtois kuulla mun sepustusta, niin kommenttiosuushan on kaikille, myös anoille, avoin!


Nyt tässä kumminkin käy niin, että oon heti ylihuomenna keksiny jonkun aiheen ja sitten kirjotan siitä samantien, hah. Kuunnelkaa kiva biisi.

Everybody's got time to be cynical

Hih, aion kirjoittaa aiheesta, jota itse kovin rakastan, mutta joka ärsyttää kovin monia ihmisiä silloin tällöin.

Fanityttöily/fanittaminen. Toiset vihaa niin sydämensä pohjasta ja toiset ei osaa kuvitella elävänsä ilman. Itse olen jälkimmäinen ja oon oikeastaan varsin ylpeä siitä, enkä jaksa häpeillä sitä enää. Ne jutut on osa mua ja mä osa niitä.

Mun fanitus on aina kohdistunu bändeihin ja muusikoihin. Toki tykkäsin joskus pienenä Lauri Tähkä & Elonkerjuu -poppoosta, mutta siinä 2008 loppupuoliskolla kanadalainen Simple Plan jysähti mun elämään. Ne oli mun eka ihan oikee superhyperlempibändi. Mä en kyseistä bändiä enää juuri kuuntele, mutta ne on edelleen osa mua ja mun ekoja teinivuosia.

Mutta voi kesä 2012 ja You Me At Sixin Stay With Men akustinen versio. En mä sillon aatellu, että sen yhden linkin avaaminen johtais tähän. Viimeisen kahden vuoden aikana noi viisi miestä on ollu se juttu. Mä oon niiden kautta oppinut tosi paljon itestäni. Mä oon saanu tosi läheisiä ystäviä ja mä oon saanut tukea. Mä oon saanut niiden kitaristista itselle roolimallin, idolin tai minkä lie. Jonkun, joka saa mut aattelemaan "hei seki pysty tähän, kyllä mäkin pystyn!". Mä oon nauranu ja itkeny niiden takia ja niiden mukana.

Sitte heinäkuun alussa Turun Ruissalossa mä olin niiden keikalla ja no, en kai tuu koskaan unohtamaan sitä. Kun mun ystävät piti mua käsistä kiinni ja ne viisi miestä käveli lavalle, se oli tosi suuri juttu mulle. Siinä ne nyt oli. Ne ihmiset, joiden kuvat, videot ja biisit on pyöriny mun elämässä nyt kaks vuotta. Se oli tosi helpottava tunne. Ymas on ollut ja on edelleen mulle voimavara. Niiden biisit ja kaikki niihin liittyen tuo mulle tosi paljon voimaa ja motivaatiota.

Sen keikan jälkeen sattu yhtä ja toista, joka johti siihen, että mun kamut halas mua ringissä kun itkin silkasta onnesta ja yks heistä sano "Apua, muaki itkettää sun puolesta" ja myöhemmin yks toinen kamu sano, että se on niin onnellinen mun puolesta kun mä tapasin osan niistä. Noi kommentit oli niin ihania kuulla. Tommoset kommentit on sellasia "hei ihanaa ku oot löytäny elämääs jotain rakasta"-boosteja, jotka lisää sitä onnellisuutta. Myös mun elämän paras hali tapahtu ton keikan jälkeen, kun sain annettua mun kirjeen sille idoli-kitaristille. Mun erittäin läheinen ystävä Meri, jonka tapasin ymasin kautta, halas mua vaan tosi tiukasti kun itkin onnesta ja tärisin. Meri ei sanonu yhtään mitään, mutta mä tiesin että se tietää miltä musta tuntu just siinä hetkessä.

Tässä kuvassa mä oon sen keikan jälkeen ymasin rumpalin kanssa, sen jälkeen kun sain annettua sen kirjeen. Mä en oo koskaan nähny itestäni kuvaa, jossa oisin yhtä onnellisen näkönen ja mä en yhtään tekohymyile tossa. Mä oon vaan niin onnellinen.

Mutta on ihmisiä, jotka on "voi huoh kasva nyt ton yli"-asenteella fanittamista kohtaan. Se on niin tosi väärin. Toki myös mä oon tavannu faneja, jotka on tosi kamalia. Ei puhu yhtään mistään muusta ja ei koskaan tajua lopettaa, se on ihan sairaan ärsyttävää kuunnella. Tai fanit, jotka ei suostu tajuamaan, että just hänenkin idolillaan on omat inhimilliset virheensä. Tai fanit, jotka ei osaa kunnioittaa niiden fanitettavien yksityisyyttä ja omaa tilaa. Fanit, jotka ei ymmärrä, että kaikki ei tykkää samoista asioista. En mäkään pidä tontyylisistä faneista pätkän vertaa.

Mutta ne fanitettavat jutut, olkoon tv-sarja, bändi, jääkiekko tai kirjasarja, ne on ennen kaikkia voimaannuttavia asioita, joista me fanittajat löydetään aina jotain voimaa tai iloa. Ne jutut auttaa meitä silloinkin, kun kukaan muu ei osaa. Ne jutut on meille tärkeitä. Mä uskon, teidänkin tajunneen tästä tekstistä, että ymas on mulle oikeesti tärkeä asia. Todellisuudessa voisin kirjottaa niiden tärkeydestä vielä tosi paljon enemmän, enkä silti sais kuvailtua niiden asemaa mun elämässä kunnolla.

Siksi mä pyydän, seuraavan kerran kun tekee mieli haukkua jonkun lempibändi tai lempijotain maan alimpaan rakoon, älä tee sitä. Mä oon itse joskus tehnyt niin mm. One Directionin suhteen ja kadun sitä. Jos sä et itse koskaan koe sitä suurta fanitusta, niin älä jaksa tuomita. Se loukkaa välillä tosi pahasti. Sä et voi tietää kuinka paljon se fani on tarvinnu sitä fanittamista elämässään. Ne asiat on osa meidän onnellisuutta ja meillä on oikeus siihen.

Ja sun ei tarvitse myöskään käyttää sitä "no et sä niistä tykkää enää aikusena"-korttia. No entä jos en tykkääkkään, mitä sitte? Mä tykkään niistä just nyt ja ne tekee musta onnellisen just nyt. Ehkä mä aikusena tykkään kutomisesta, mutta en mä silti alota sitä nyt. Vaikka ymas ei tois mulle samanlaista onnentunnetta aikusena, niin mulle jää ihan tajuttoman mahtavia muistoja niistä. Ne ei ehkä symboloi onnellisuutta mulle enää aikusena, vaan ne symboloi mulle mun teini-ikää ja sen ajan onnea, mikä on ainakin mun mielestä tärkeetä.

Joten, kuten hyvin monessa asiassa: älä tuomitse, jos et ymmärrä. Saat aikaan vain pahaa. Ei mua haittaa, jos sä et fanita mitään. Mua haittaa, että mut tuomitaan tietyllä tasoa lapselliseksi, koska oon löytäny asian, joka tuottaa mulle iloa ja onnea.

Tässä teille mun voimabiisi, jota kuuntelen melkein aina, jos ottaa päähän tai tuntuu, että kaikki menee huonosti. Give it a try.

Please hold on, stay strong, don't ever stop with dreaming

 

Unelma. Se on aika laaja käsite. Jotain, mitä sulla ei oo vaikka haluaisit. On pieniä ja valtavia

unelmia. On unelmia, joita tavoitellaan koko elämä ja niitä, jotka unohtuu ennen toteutumistaan. On unelmia, jotka toteutuu ja niitä, jotka ei toteudu. Mutta ennen kaikkea on unelmia, joiden toteutumisen eteen nähdään vaivaa ja niitä, joiden annetaan pölyttyä oman mielen perukoilla.

Uskallan väittää, että kaikilla on ees yks pienen pieni unelma. Toiset unelmoi jaksavansa nousta sängystä edes huomenna, jotkut taas nälän loppumisesta ja joku ehkä miljoonien ihmisten auttamisesta. Jokainen unelma ajaa kantajaansa jonkinlaiseen suuntaan.

Mä unelmoin siitä, että jonain päivänä joku tulee mun luo ilo silmissään ja sanoo: "Kiitos, kun olit täällä töissä. Kiitos, kun autoit mua silloin kun mä en itse pystynyt huolehtimaan itsestäni kunnolla. Kiitos avusta, autoit näkemään elämän paremman puolen." Eli mä unelmoin siitä, että pääsen psykiatriseen terveydenhuoltoon töihin, ehkä erityisesti nuorison pariin. Tai kouluterveydenhoitajaksi, nekin on tärkeä taho varsinkin nuorison mielenterveystyössä.

Mä unelmoin siitä, että jokainen pieni ihminen, joka on painunut liian syvälle edes hetkeksi, näkis edes yhden niistä mahdollisuuksista, joita elämä tarjoaa ja sen vuoksi päättäis yrittää vielä porskuttaa menemään tässä elämässä. Mä unelmoin, että voin ees hiukan auttaa sellasia ihmisiä.

Mustahan piti tulla psykologi. Mutta tosielämä iski pari faktaa päin naamaa. Mullahan on lyhyt matikka ja sisäänpääsyprosentti psykologiaa opiskelemaan on tosi pieni, enkä mä ehkä kuitenkaan oo se soveltuvin opiskelija yliopistoon. Musta tää osottaa, että unelmien pitää olla just sulle sopivia. Ei liikaa, mutta ei liian vähänkään. Ja sitä paitsi, jos en ois keksiny haluavani psykologiksi, en ehkä olis keksiny haluavani psykiatriseen terveyshuoltoon  laisinkaan. Unelmat ohjaa sua kohti uusia unelmia.

Mä unelmoin niin monesta muustakin asiasta. Mä unelmoin omasta asunnosta ja siitä, että tiskivuori on ällöttävän suuri. Unelmoin, että Suomeenkin saatais viimein se tasa-arvoinen avioliittolaki. Unelmoin, että joskus asun talossa, jossa on kylpyamme. Että ostan joskus kauniin Audin. Että teen vanhemmat ylpeeksi toiminnallani. Unelmoin, että pääsen ensikesänäki PowerParkkiin töihin.

Ja kun luette tätä tekstiä, niin te kai odotatte sitä perinteistä "unelmoin, että löydän elämäni miehen". Mutta ei, en oikeastaan unelmoi siitä just nyt. Just nyt mä unelmoin paremmasta itsetunnosta ja selkeämmästä tunne-elämästä. Oon tässä nyt aikani ihastunut vaan ja ainoastaan, koska mä haluan jonkun ihmisen. Mun yks ystävä sano, että loppuviimeks ihastumisen pitäis olla sitä, että sä haluat just sen ihmisen ja haluat olla just sen kanssa. Tällä hetkellä mä tahdon ihastua itteeni ja olla itseni kanssa. Herätä aamulla ja nähdä peilistä sen maailman parhaan Janikan. Siitä mä unelmoin ja koitan työskennellä sen eteen.

Mä unelmoin elämästä juuri sellasena kun se on, hyvässä ja pahassa. Unelmoin, että jaksan toteuttaa unelmiani mahdollisimman hyvin. Ja mä uskon, että uskon pystyväni siihen. Onhan mulla mun unelmat, jotka ohjaa mua eteenpäin.

Unelmoin, siis olen.

here's to teenage memories

mua kauheesti huvittais bloggailla taas! Hyyyvin suurella todennäköisyydellä kuitenkin a) kyllästyn kahden viikon jälkeen b) en keksi enää mitään sanottavaa ja en halua olla vain "tänään tein tätä ja eilen tota"-tyylinen bloggaaja c) lopetan jostain muusta syystä. Toinen kova totuus on, että en kuvaa puhelimella kauheesti ja toimivaa kameraa en omista, eli joko postauksissa ei olis kuvia tai ne olis kavereilta kovalla vaivalla vinguttu tai sitten netistä löydettyjä eli vähän mälsiä.

Mutta toisaalta oon säätäny ulkoasun ja widgettien kanssa nyt niin kauan ja kun kerrankin oon tyytyväinen ko. ulkoasuun (voi niitä ihania iltoja tumblr-themejen kanssa, kun monen tunnin taiston uuvuttamana luovutat ja palautat sen vanhan themen), niin olis hölmöä jättää bloggaamatta. Pitää katella minkälaisen keiton mä tästä keitän!