Everybody's got time to be cynical

Hih, aion kirjoittaa aiheesta, jota itse kovin rakastan, mutta joka ärsyttää kovin monia ihmisiä silloin tällöin.

Fanityttöily/fanittaminen. Toiset vihaa niin sydämensä pohjasta ja toiset ei osaa kuvitella elävänsä ilman. Itse olen jälkimmäinen ja oon oikeastaan varsin ylpeä siitä, enkä jaksa häpeillä sitä enää. Ne jutut on osa mua ja mä osa niitä.

Mun fanitus on aina kohdistunu bändeihin ja muusikoihin. Toki tykkäsin joskus pienenä Lauri Tähkä & Elonkerjuu -poppoosta, mutta siinä 2008 loppupuoliskolla kanadalainen Simple Plan jysähti mun elämään. Ne oli mun eka ihan oikee superhyperlempibändi. Mä en kyseistä bändiä enää juuri kuuntele, mutta ne on edelleen osa mua ja mun ekoja teinivuosia.

Mutta voi kesä 2012 ja You Me At Sixin Stay With Men akustinen versio. En mä sillon aatellu, että sen yhden linkin avaaminen johtais tähän. Viimeisen kahden vuoden aikana noi viisi miestä on ollu se juttu. Mä oon niiden kautta oppinut tosi paljon itestäni. Mä oon saanu tosi läheisiä ystäviä ja mä oon saanut tukea. Mä oon saanut niiden kitaristista itselle roolimallin, idolin tai minkä lie. Jonkun, joka saa mut aattelemaan "hei seki pysty tähän, kyllä mäkin pystyn!". Mä oon nauranu ja itkeny niiden takia ja niiden mukana.

Sitte heinäkuun alussa Turun Ruissalossa mä olin niiden keikalla ja no, en kai tuu koskaan unohtamaan sitä. Kun mun ystävät piti mua käsistä kiinni ja ne viisi miestä käveli lavalle, se oli tosi suuri juttu mulle. Siinä ne nyt oli. Ne ihmiset, joiden kuvat, videot ja biisit on pyöriny mun elämässä nyt kaks vuotta. Se oli tosi helpottava tunne. Ymas on ollut ja on edelleen mulle voimavara. Niiden biisit ja kaikki niihin liittyen tuo mulle tosi paljon voimaa ja motivaatiota.

Sen keikan jälkeen sattu yhtä ja toista, joka johti siihen, että mun kamut halas mua ringissä kun itkin silkasta onnesta ja yks heistä sano "Apua, muaki itkettää sun puolesta" ja myöhemmin yks toinen kamu sano, että se on niin onnellinen mun puolesta kun mä tapasin osan niistä. Noi kommentit oli niin ihania kuulla. Tommoset kommentit on sellasia "hei ihanaa ku oot löytäny elämääs jotain rakasta"-boosteja, jotka lisää sitä onnellisuutta. Myös mun elämän paras hali tapahtu ton keikan jälkeen, kun sain annettua mun kirjeen sille idoli-kitaristille. Mun erittäin läheinen ystävä Meri, jonka tapasin ymasin kautta, halas mua vaan tosi tiukasti kun itkin onnesta ja tärisin. Meri ei sanonu yhtään mitään, mutta mä tiesin että se tietää miltä musta tuntu just siinä hetkessä.

Tässä kuvassa mä oon sen keikan jälkeen ymasin rumpalin kanssa, sen jälkeen kun sain annettua sen kirjeen. Mä en oo koskaan nähny itestäni kuvaa, jossa oisin yhtä onnellisen näkönen ja mä en yhtään tekohymyile tossa. Mä oon vaan niin onnellinen.

Mutta on ihmisiä, jotka on "voi huoh kasva nyt ton yli"-asenteella fanittamista kohtaan. Se on niin tosi väärin. Toki myös mä oon tavannu faneja, jotka on tosi kamalia. Ei puhu yhtään mistään muusta ja ei koskaan tajua lopettaa, se on ihan sairaan ärsyttävää kuunnella. Tai fanit, jotka ei suostu tajuamaan, että just hänenkin idolillaan on omat inhimilliset virheensä. Tai fanit, jotka ei osaa kunnioittaa niiden fanitettavien yksityisyyttä ja omaa tilaa. Fanit, jotka ei ymmärrä, että kaikki ei tykkää samoista asioista. En mäkään pidä tontyylisistä faneista pätkän vertaa.

Mutta ne fanitettavat jutut, olkoon tv-sarja, bändi, jääkiekko tai kirjasarja, ne on ennen kaikkia voimaannuttavia asioita, joista me fanittajat löydetään aina jotain voimaa tai iloa. Ne jutut auttaa meitä silloinkin, kun kukaan muu ei osaa. Ne jutut on meille tärkeitä. Mä uskon, teidänkin tajunneen tästä tekstistä, että ymas on mulle oikeesti tärkeä asia. Todellisuudessa voisin kirjottaa niiden tärkeydestä vielä tosi paljon enemmän, enkä silti sais kuvailtua niiden asemaa mun elämässä kunnolla.

Siksi mä pyydän, seuraavan kerran kun tekee mieli haukkua jonkun lempibändi tai lempijotain maan alimpaan rakoon, älä tee sitä. Mä oon itse joskus tehnyt niin mm. One Directionin suhteen ja kadun sitä. Jos sä et itse koskaan koe sitä suurta fanitusta, niin älä jaksa tuomita. Se loukkaa välillä tosi pahasti. Sä et voi tietää kuinka paljon se fani on tarvinnu sitä fanittamista elämässään. Ne asiat on osa meidän onnellisuutta ja meillä on oikeus siihen.

Ja sun ei tarvitse myöskään käyttää sitä "no et sä niistä tykkää enää aikusena"-korttia. No entä jos en tykkääkkään, mitä sitte? Mä tykkään niistä just nyt ja ne tekee musta onnellisen just nyt. Ehkä mä aikusena tykkään kutomisesta, mutta en mä silti alota sitä nyt. Vaikka ymas ei tois mulle samanlaista onnentunnetta aikusena, niin mulle jää ihan tajuttoman mahtavia muistoja niistä. Ne ei ehkä symboloi onnellisuutta mulle enää aikusena, vaan ne symboloi mulle mun teini-ikää ja sen ajan onnea, mikä on ainakin mun mielestä tärkeetä.

Joten, kuten hyvin monessa asiassa: älä tuomitse, jos et ymmärrä. Saat aikaan vain pahaa. Ei mua haittaa, jos sä et fanita mitään. Mua haittaa, että mut tuomitaan tietyllä tasoa lapselliseksi, koska oon löytäny asian, joka tuottaa mulle iloa ja onnea.

Tässä teille mun voimabiisi, jota kuuntelen melkein aina, jos ottaa päähän tai tuntuu, että kaikki menee huonosti. Give it a try.